Osallistuin 80-luvulla Valion maitomainoskampanjaan. TV- ja muiden mainosten lisäksi korvasin myös samppanjan suihkuttamisen kunnon kulauksella raikasta maitoa voitettuani rallin. Sääliksi käy Moet Chandonin edustajaa, joka yritti podiumin vieressä nostaa sampanjapulloa käsiini, mutta minä en luopunut maitolasistani. Vielä tänä päivänä minulla on maito-aiheinen tarra, joita jaan nimikirjoitusta pyytäville. Ranskassa vielä nykyäänkin ihmetellään minun viininjuontiani maidon sijasta. Vastaukseni on, että juon aina maitoa - Ranskassa se on vain punaista.

» Lue lisää ja kommentoi

Lauantai-iltana 15.9. olimme Ritan kanssa lähdössä Ukrainan presidentin datšalta Kievin lähistöllä, ja mieleni hymisi tyytyväisyyttä saatuani jo kahtena vuotena peräkkäin kutsun Mr. Juštšenkon kesämökille.

Elämä muistutti todellisuudesta nopeasti tekstiviestillä, joka kertoi ystävämme Colin McRaen mahdollisesti joutuneen onnettomuuteen. Henkeäni salpasi, eikä presidenttien tunteminen ollutkaan enää tärkeää. Pian varmistui järkyttävä tieto Colinin ja hänen rakkaittensa kuolemasta.

Olomme on epätodellinen ja lamauttava. Eihän tämä voi olla totta! Olimmehan äskettäin Ritan kanssa skottikonservatiivien kokouksessa, ja Colin ajoi väkiäisen matkan vain syödäkseen illallista kanssamme.

Kun mies ajaa rallia, niin pahan soiton tulemiseen on aviopuoliso ehkä alitajuisesti varautunut. Colinin ja minun ajotyylit olivat samankaltaisia - sivullisten mielestä: "kaikki tai ei mitään". Usein tuli ei mitään, mutta se onkin parasta elämän evästä. Elämää pitää elää isolla liekillä!

Colin selvisi lähes naarmuitta lukemattomista ulosajoistaan, mutta nyt toteutui pahin mahdollinen skenaario: kuolema oman pienen pojan ja kummankin läheisimmän ystävän kanssa kotioven edessä. Heräsimme yöllä pahan olon tunteeseen: "Miten Alison jaksaa musertavan taakan alla?" Rita on voinut fyysisesti pahoin suru-uutiset kuultuaan. Hänen ensimmäinen miehensä kuoli lento-onnettomuudessa ja sama kohtalo oli hyvin lähellä toistua Argentiinan onnettomuudessani.

Ihmisten spontaani reaktio on, että helikopterit ovat vaarallisia. Ei, vaan elämä on hauras. Elämä voi päättyä syöpään, kolariin polkupyörällä tai sähköiskuun. Nämä tapahtumat ovat tuttavapiiristämme kuluneelta kesältä. En nuorena ymmärtänyt, kun Hertta-äitini sanoi, että olemme täällä kuin "pyörivillä portailla". Jos kiinteät portaat ovat jo vaaralliset, niin minkälaisia ovatkaan pyörivät portaat?? Oman pienuutemme myöntäminen on meille vaikeaa. Illuusiomme vallasta ja elämämme hallinnasta on kuin aamu-usvaa. Konsta Pylkkäsen sanoin: "Avaruuden mittakaavassa ihmisellä on kusiaisen valtaoikeudet." Emme halua kohdata elämän rajallisuutta ja kohtalon vääjäämättömyyttä. Samalla menetämme ytimen elämästämme. Sen, että syntymästämme alkaen elämme jatkoajalla ja jokainen uusi aamu on ihme - ja syntymäpäivä. Haluamme selittää kaiken ja saada vastaukset kysymyksiimme, mutta elämä pysyy mysteerinä. Elämä on traagisempaa kuin haluamme myöntää. Kärsimys ei asetu ihmisen tekemään muottiin.

Kukapa haluaisi onnettomuuksia, yllätyksiä ja surua? Kuolema on kuitenkin yhtä oleellinen osa elämää kuin syntymä, se kävelee koko ajan näkymättömänä vierellämme. Oman kuolevaisuutensa tajuaminen on vapauttava kokemus. Se poistaa ihmispelon ja mahdollistaa vastavirtaan kulkemisen. Olen monesti miettinyt miten reagoisin, jos lääkäri sanoisi: "Vatanen, teillä on syöpä ja alle vuosi elinaikaa jäljellä." Niin paljon kuin haluaisinkin elää mahdollisimman pitkään Ritan kanssa ja seurata lastemme elämää, niin olisin valmis hyväksymään läheisistäni luopumisen. Koska tiedän, että ero olisi vain hetken kestävä. Koko elämä on itse asiassa luopumisen opettelua. Tyhjin käsin tulemme tänne ja tyhjin käsin lähdemme täältä.

Jeesus osoitti meidän sokeutemme sanoessaan opetuslapsilleen: "Miksi pelkäätte vihollista, koska pahimmassakin tapauksessa he voivat vain tappaa teidät. Pelätkää sielunvihollista, joka vie sielunne". Maanpäällisen taipaleemme pituus ei ole elämän arvon mittari. Lyhytkin elämä voi puhutella jäljelle jääviä sukupolvia ja meidän silmissämme vajavainen down-lapsi on arvokas. Hänen vilpittömyytensä sulattaa jäätä sisällämme.

Minulla on ikävä Colinia. Elämän katoavaisuus tekee siitä ainutlaatuisen. Vaikka elämä on muistuttanut minua monesti käsillä olevan hetken ainutkertaisuudesta, huomaan silti usein tuhlaavani kauniita hetkiä. Ymmärränkö tänään halata rakkaimpiani?

Viljo Kojo:

Ei rangaistusta suurempaa synneistämme ois
kuin ettei elo milloinkaan hupenis meiltä pois
Näin - katoovana, kaunista ja kallista se on
kuin kesäpäivä kultainen on alla auringon

» Lue lisää ja kommentoi

Myhinpään tien ajatteleminen sytyttää vieläkin mieleni ja saa ihoni kananlihalle. Kuten Finlandiaa kuunnellessa. Rautalammin takamailla Savon korvessa oleva pikataipaleista mahtavin sai minut vauhdista hurmioituneeksi silmät kiinni soittavan pianistin tavoin. Ylitin siellä itseni. Mutta syvimmän jäljen sisimpääni jättivät kylän ihmiset. Tunsin itseni tervetulleeksi saadessani osallistua ihmisten elämään. Olen nähnyt Koposen iloisten veljesten kasvua pienistä pellavapäistä aikuisuuteen asti. Yhdeksän saman näköistä poikaa ja orpo kasvattiveli Jarmo. Poikien ainoa Liisa-sisko menehtyi yllättäen elämän ollessa juuri kukkaan puhkeamaisillaan.

Henkilökohtaisen läheltä olen saanut seurata Ravolaisen perhettä. Maamme hiljaisia. Kaukana bulevardeilta. Katajaisen kansamme tiivissyisintä ydintä. He pitävät maatamme pystyssä. Heidän vaatimaton talonsa oli lähellä tietä kilometri ennen erikoiskokeen alkua. Perheeseen kuuluivat pienviljelijän särpimen leventämiseksi ikänsä rekkaa ajanut Väinö-isä, Raili-äiti, pojat Juha-Pekka, Kimmo ja Pasi sekä Katri- anoppi. Näin kolmen pienen pojan temmeltävän leikeissään harjoitellessani Jyväskylän Suurajoja ensimmäistä kertaa 1974. Pian sain tutustua paremmin sinikantisia ruutuvihkoja tien varressa heiluttaneisiin poikiin. Kiireessäkään en raaskinut ajaa heidän ohitseen pysähtymättä. Olinhan itse vain hetkeä aikaisemmin unelmoinut Tuupovaarassa ralliautoilijoiden näkemisestä edes vilaukselta. Nyt minun piti nipistää itseäni uskoakseni, että olin todella ajamassa Suurajoja!

Kesä kesältä näin poikien kasvavan kunnes 80-luvun vaihteessa yllätyin nähdessäni heidät rullatuoleissa. Kimmon ensin ja Pasin kesää myöhemmin. Kummatkin kahdeksanvuotiaina. En edes tiennyt poikien kärsivän lihasten surkastumisesta. Heidän vauhtiaan sairaus ei hiljentänyt. Pojista nuorempi ja vilkkaampi Pasi ajoi moottoroidulla tuolillaan aina pikataipaleen alkuun keräämään puuttuvia nimmareita. ”Miulla on vihko myös isolta veljeltä. Se jäi navetan taakse piiloon”.

Kerran vaihdoin kuulumisia isä-Väinön ja Pasi kanssa tien reunassa heidän postilaatikkonsa vieressä. Pasi kertoi hiljaisella äänellä, etteivät  autot pysähdy hänen kohdallaan. ”Nosta vihkosi reilusti ylös, että kilpailijat näkevät sen” kannustin häntä. ”Pasin käsi ei nouse enää ylös”  virkkoi vieressä seisova isä. Sisälläni kouristi. Kerroin illalla hotellissa asiasta Kankkuselle ja kumppaneille. Seuraavana päivänä kaikki harjoittelijat pysähtyivät poikien luona.

Kesällä –88 ralli ei kulkenut Myhinpään kautta. Vuotta myöhemmin harjoittelin tien vain muutamia kertoja. Osaisinhan ajaa tämän taipaleen kuten kymmenet muutkin tiet ympäri maailmaa vaikka silmät kiinni! Vanhoilla opettajillani riittäisi ihmettelemistä… Itse kilpailussa sataa tihuutti. Ajoin Mitsubishia, joka oli vielä raakile eikä ennättänyt parhaiden autojen vauhtiin. Myhinpäätä edeltävällä huoltopaikalla Säkinmäen koulun pihalla kylän väki odotti meitä ringissä huoltoautojen ympärillä. Sama paikka jossa nyt jo vainaa Henri Toivonen vuosia aikaisemmin lyyhistyi ja peitti kasvonsa käsiinsä kuultuaan aikamme. Kuusi sekuntia voi tuntua valovuodelta. Muilla pikataipaleilla olin helisemässä hänen kanssaan. Nyt mietin muuttunutta säätä. Mitkä renkaat otamme ja pitäisikö iskunvaimentajia löysätä liukastuvalle kelille? Kesken aprikoinnin kysyn kyläläisiltä Ravolaisten kuulumisia. Enhän ollut ennättänyt tervehtiä heitä harjoitusten aikana. ”Pojat ovat kuolleet” kuului vastaus.” Viime vuonna. Kimmo kesän korvalla ja Pasi syksyn kynnyksellä.” Sydäntäni kylmäsi. Tuntui kuin vain ruumiini olisi jäänyt huoltopaikalle. Mieleni oli nyt jossain muualla. ”Pankaa jotain renkaita sinne alle” pyydän mekaanikkoja ja lähden ajamaan. Lähden ajamaan. Korviini jää kaikumaan Koposten poikien ja muiden kyläläisten huudahdus: ”Ari. Aja poikien muiston kunniaksi pohjat!”

Ajan äänettömänä kohti pikataivalta. Pilvet roikkuvat alhaalla. Ajattelen poikien lyhyeksi jäänyttä elämää. Oloni on epätodellinen. Ralli tuntuu niin turhalta. Lähestyessäni Ravolaisten taloa näen jo kaukaa keskellä tietä olevan tumman hahmon. Kuin arvaten ajatukseni isä-Väinö odottaa minua. Pysähdyn hänen viereensä. Hän ottaa käteni työn kovettamien käsiensä sisään. Emme sano sanaakaan. Näen kyyneleet hänen ahavoituneilla kasvoillaan. Jatkan matkaani. Näen tien epäselvästi, mutta sisältä tunnun puhdistuvani. Ikään kuin jää olisi sulanut rinnastani. Tajuan, että pojat ovat taivaassa. Oloni pikataipaleen starttihetkellä tuntuu ihmeellisen kevyeltä. ”Kolme, kaksi, yksi – aja!” Ajo sujuu alitajuisen itsestään. Kuin ehyt melodia. Tuntui kuin olisin itse katsonut omaa ajoani sivusta. ”Teillä on nopein aika” kerrottiin maalissa. Ainoani niissä Suurajoissa.

Syksyllä 1999 minua pyydettiin moniin puoluetilaisuuksiin. Kieltäydyin niistä. Sen sijaan Ritan ja minun kunnia-asiamme oli osallistua Väinön 60-vuotispäiviin joulun alla. Lumisen pihapiirin hiljaisuudessa aika tuntuu pysähtyvän. Pihalle leviävässä navetan tuoksussa on voimakas elämän maku. Raili-äiti hoitaa edelleen uudisraivaajan antaumuksella viittä lehmäänsä. ”Eihän niitä voi kotoaan pois panna”. Brysselin tilastot eivät tunne tällaista taloutta. Väinö on palannut kotiin iltamyöhällä vietyään harjarautakuorman Pohjanmaalle. Suurajot Ladalla ajanut Juha-Pekka jatkaa isänsä työtä rekka-auton kuljettajana. "Kun ajan vain yölinjallain." Perheen työteliäisyys ja vastuunkanto ovat tuulahdus sodan jälkeisestä Suomesta. Onko sitä Suomea enää?

Leivinuunin lämpö ja kahvin tuoksu ottavat meidät sisällä vastaan. Vanheneva kylän väki istuu tuvassa sunnuntaitamineissaan. Ilmapiiri talvipäivän hämärässä on harras ja kunnioittava. Saamme evästä elämänmatkalle. Väinö muistelee poikien viimeistä kesää. Kimmon kuoleman jälkeen Pasi kysyi äiti-Raililta: ” Itkikö Kimmo?” johon äiti vastasi: ”Ei meidän tarvitse itkeä. Enkelit tulevat vastaan elämän portille.” Pasi rauhoittui. Usko huomiseen säilyi. ”Isä, menemmehän tänäkin kesänä katsomaan Suurajoja.”

Kilpailun aikana Pasin elämänliekki sammui. Hautajaisissa kirkkoherra ihmetteli: ”Mitenkä työ jaksatte tästä eteenpäin?”. Aina myönteinen Väinö vastasi: ”Seinä näyttää olevan edessämme. Mutta sen läpi tulee valonsäde. Sitä kohti käymme”.

Ystävämme Esa haluaa kuulla Ravolaisen perheestä aina uudestaan. Esan suuruus on hänen herkkyydessään nähdä elämän mosaiikin mykistyttävä kauneus jokaisessa ihmisessä.

» Lue lisää ja kommentoi